27.2. Panama City, Panama
Käyn Panaman Nykytaiteen museossa. Se on korkeatasoinen, mutta harmittavan pieni. Matka taittuu taksilla, sillä hostellin respan varoituksista johtuen en uskalla kulkea jalan. Normaalisti kyllä käppäilen joka paikkaan jalkaisin. Jatkan museolta vielä taksilla keskustaan, jossa selvittelen hetken aikaa matkustusvaihtoehtoja Karibianmeren puolelle San Blas saarille. Sen jälkeen uskaltaudun kävelemään läheiselle metrolle. Panama City on täynnä kontrasteja: upeita ja tyylikkäitä ravintoloita, roskakasoja keskellä katua, korkeita pilvenpiirtäjiä ja lähes slummin tasolle vajonneita kerrostaloalueita. Metrosta tulee mieleen Helsinki: vain yksi linja. Eipähän pysty eksymään metroverkkoon.
Käyn ihailemassa läheisen tyylikkään ravintolan kattoterassilta Panama Cityn Sky Lineä auringon laskiessa. Panama City on kooltaan samaa luokkaa kuin Helsinki, mitä ei kyllä uskoisi. Tämä kaupunki näyttää ihan oikealta suurkaupungilta. Iso osa asunnoista on kuulemma kuitenkin ulkomaalaisten omistuksessa ja tyhjillään, kertoo eräs paikallinen. Mutta silti. Minusta pari huikean kapeaa ja korkeaa tornia sopisi myös Helsinkiin. Pöheikköä Suomessa on joka tapauksessa hehtaari tolkulla. Kyllä sinne yksi kunnollinen kaupunkikin mahtuisi, ei siitä vielä Suomen luonto mihinkään häviäisi, päin vastoin. Tiivis rakentaminen jättäisi enemmän tilaa metsälle.
Palattuani hostellille hengailen isossa olohuoneessa. Olen ollut monta päivää omassa seurassani ja se alkaa riittää. Vähitellen huoneeseen kertyy muitakin. Daan, kylkiluunsa murtanut komea surffari Amsterdamista, nuori ja hiukan ujo Stefanie Sveitsistä, joukko amerikkalaisia tyttöjä ja kaksi argentiinalaista miestä. Argentiinalaiset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, toinen on nuori, parrakas ja hipihtävä Jan ja toinen ylienerginen ja erittäin puhelias itseni ikäinen Martin. Pelaamme hetken amerikkalaistyttöjen kanssa lusikka-korttipeliä, kunnes Martin saa meidät (jenkkityttöjä lukuun ottamatta), mobilisoitua liikkeelle. Tämän porukan kanssa seuraa kohtuullisen kaoottinen ja kummallinen, mutta sitäkin viihdyttävämpi monivaiheinen yö, joka alkaa täpötäydestä shottibaarista, jossa panamalaistytöt tanssivat baaritiskillä hulavanteiden kanssa, ja päättyy aamuyöstä kello viisi hostellin parvekkeelle Martinin pitkälliseen ja vuolaaseen taivutteluyritykseen saada minut lähtemään seuraavana päivänä hänen kustannuksellaan Kolumbiaan. En lähde maanisen, kolme kertaa naimisissa olleen herran kanssa enää mihinkään, vaan menen vihdoin nukkumaan vain hetkeä ennen aamun sarastusta.
28.2. Panama City, Panama
Kolmen tunnin yöunien jälkeen herään siihen, että aurinko paahtaa suoraan sänkyyni. Hostelli on tänään täyteen buukattu ja joudun vaihtamaan majapaikkaa. Otan taksin, sillä metrolle on liian pitkä matka. Kolmas taksi suostuu ottamaan minut kyytiini. Kuski kuitenkin toimittaa minut väärään osoitteeseen. Miten ihmeessä pitäisi liikkua kaupungissa, jossa on liian vaarallista kävellä, mutta jossa taksikuskit eivät tunne edes keskustan vähälukuisia katuja eivätkä osaa myöskään lukea karttaa? Kafkamaisen taksisekoilun ja lukuisten suuntakyselyjen jälkeen päädyn Panama Hat hostelliin, joka siis ei suinkaan ollut se hostelli, josta olin huoneen varannut. Panama Hat on kuitenkin paitsi hintava niin myös erittäin siisti ja tyylikäs, lähempänä hotellia kuin hostellia. Se sijaitsee kaksikerroksisessa, pilvenpiirtäjien väliin unohtuneessa talossa kaupungin uudessa keskustassa. Olen tyytyväinen hostelliin, mutta en takseihin. Hostellin respatyttö valittelee, että Panama Cityn taksikuskit ovat toivottomia. Hänkin ihmettelee sitä, miten kuskit eivät tunne edes keskustan tärkeimpien katujen nimiä.
Kävelen pesulaan ja ihmettelen tätä kaupunkia. Infrastruktuurin ei täällä ole panostettu lainkaan. Roskasäkki röykkiöt ovat jalkakäytävillä, ja itse jalkakäytävät surkeassa kunnossa. Korkeiden, modernien asuintornien vieressä kulkee epämääräinen paksu nippu sähköjohtuja tolpissa. Kaduilla kiitää isoja katumaastureita.
Rikkaiden (ulkomaalaisten) kaupunginosa on täysin autio. Tosin on myös sunnuntai, mutta silti. Ne muutamat yläluokan edustajat, joita kauppakeskusten liepeillä näkee, vaikuttavat kopeilta ja tylyiltä. Köyhien kaupunginosien kadut taas ovat täynnä elämää ja kaaosta. Tuleekohan Suomestakin tällainen? Köyhien maahanmuuttajien sotkuisia ruuhkaisia ja rikollisuuden riivaamia ghettoja, ja rikkaiden suomalaisten aidattuja ja vartioituja aavemaisia asuinrakennuksia?
29.2.-30.2. Panama City, Panama
Pesen pyykkiä itsepalvelupesulassa ja valmistaudun saariseikkailuun. Olot saarella ovat kuulemma alkeelliset ja omia eväitä on syytä ottaa saarelle mukaan. Yksi matkan järjestäjä varoittelee varaamasta neljän yön retkeä, koska en kuulemma välttämättä kestä alkeellisia olosuhteita. En itse ole niinkään huolissani olosuhteista kuin matkakohteen valinnasta. En halua päätyä millekään 24/7 biletyssaarelle teinien sekaan. Lopulta varaan matkan Ina’s Place nimiseen paikkaan Mamallena hostellista, jonne myös vaihdan yöksi. Ina’s on halpa ja suhteellisen pieni paikka, joten ruuhkaa ei pitäisi saarella olla.
1.3. Ina’s place, Guna Yala islands (San Blas), Panama
Ajomatka saarelle alkaa aamuyöstä. Tie sademetsän poikki on siinä määrin haastava, että matka taitetaan nelivetoautolla. Tie on kyllä päällystetty, mutta välillä pälyste on hävinnyt rankka sateissa ja osa mäistä on vain liian jyrkkiä normaaleille autoille. Matkalla palataan kaksi kertaa takaisin hakemaan unohtuneita tai väärään autoon joutuneita turisteja. Matkan järjestän järjestelykyky ei ole ihan huippua. Lisäksi takimmaisilla penkeillä ei ole jalkatilaa, mistä olen raivoissani, sillä matkasta on rahastettu 60 dollaria. Siihen hintaan pitäisi saada kunnollinen penkki alle. Kiukuttelen asiasta kuljettajalle ja saan vaihdettua paikkaa autossa. Tosin takapenkille joutuu silloin sijastani toinen turisti. Matkalla passit tarkastetaan ja meiltä peritään jokin itsehallintoalueen sisäänpääsyvero. Guna Yalan intiaanialueella on melko vahva itsehallinto, eikä esimerkiksi ulkopuolisten maaomistusta ole sallittu. Siitä johtuen kaikki hostellit alueella ovat intiaanien itsensä pyörittämiä.
Kiemurainen ajomatka viidakon poikki päättyy jokisuuhun. Satama on tälle paikalle liian komea nimi, sillä kyseessä on pelkkä jokitörmä. Kipuamme törmältä pieneen veneeseen, joka vie meidät ulos merelle ja saareen. Osa mukaan tulevista rinkkamatkaajista oli tosin menossa ihan toiselle saarelle, mutta sille saarelle menevät veneet olivat jo lähteneet, joten heidätkin muilutetaan Ina’s Placeen. Veneissä näkyy puna-kelta-vihreitä lippuja, kyseessä on Guna Yalan oma lippu. Saamme kunnon suolavesisuihkun matkan aikana, mutta aallot ovat melko pieniä ja puolen tunnin matka saarelle menee kohtuullisen mukavasti.
Perillä ajamme pienen kookospalmusaaren rantaan. Saari on lähes pelkkää hiekkaa, jonka kookospalmut pitävät aloillaan. Vain toisessa päässä saarta on jonkin verran meren kasaamaa korallikiveä. Ilman kookoksia suurin osa saaresta saattaisi ajelehtia pois, luulen. Kookos on siis kasvi, joka ikään kuin rakentaa oman kasvualustansa? No, niinhän korallitkin luovat kokonaisia saaria. Saaren hiekkaisessa päässä on pieni kylän tapainen bambumajoja. Ina’s Place on osa kylää, mutta aidattu kylästä erilleen. Inas Placen dormimajoituksen hinta on 25 per päivä, johon sisältyy aamiainen, lounas ja illallinen. Ravintolaa, tai edes kauppaa ei postimerkin kokoisella saarella ole lainkaan.
Päivä on pilvinen, mutta saari on kaunis. Ja taivaanrannassa häämöttää lisää saaria. Pienimmillä saarilla on vain muutama hassu kookospalmu. Isommakaan saaret eivät ole kovin suuria. Osa saarista on rakennettu tupaten täyteen Guna-intiaanien hökkeleitä. Osalla saarista taas kasvaa palmuja ja rakennuksia on vain muutama. Ina’s Placen mökit on kyhätty ohuista kepeistä ja palmunlehvistä, joita on hiukan parannettu laittamalla katon sisäpuolelle pressu. Lattia on maalattia, siis tässä tapauksessa rantahiekkaa. Paljon tämän simppelimpää ei enää majoitus voisi olla.
Iltapäivällä käymme veneellä jonkin matkan päässä pienellä autiolla saarella, Pelican Islandilla. Snorklaamme pienen saaren ympäri. Korallit ovat täälläkin, kuten Utilassa, useimmiten ruskean sävyisiä. Muodoltaan ne ovat kuitenkin erilaisia, kuin mitä olen ennen nähnyt: suuria putkia kuin savupiippuja, ja maljakon näköisiä lieriöitä. Hiekkarannan puolella meressä on paljon suuria pulleita oransseja meritähtiä. Lähes koko saaren ympäri kiertää valtava pikkukalaparvi, joka ei tunnu välittävän lainkaan snorklaajista. Uin sisään parveen. Pikkukaloja on joka puolella niin tiheässä että merenpohja häviää näkyvistä. Hopeiset pienet kyljet peittävät tasaisena mattoja joka suuntaan. Leijun parven keskellä kuin osana hopeista pilveä. Välillä pikkukalaparvi nytkähtää hermostuneesti, kun parven ulkoreunalta kohti syöksähtelee suurempia petokaloja. Kauempana parvesta näen jopa suuren happaman näköisen barrakudan lipuvan kohti syvyyttä. Aivan hiekkarannan ja pohjakasvillisuuden rajassa pohjassa piileskelee vihreä rausku pohja ruohoon naamioituneena. Valkoisen hiekkarannan ulkopuolella saa olla varovainen mihin varpaansa laittaa, ettei vahingossa astu pohjaan naamioituneeseen rauskuun tai kivikalaan.
Illalliseksi on hummeria, mikä on pienoinen yllätys. Se onkin oikein hyvää. Illalla sytytämme kookospalmunlevistä nuotion rannalle. Juttelen nuotiolla argentiinalaisen antropologi Guidon kanssa, jolta myös on Costa Ricassa varastettu rahat, jopa kahdesti. Rahaa oli viety lukitusta hotellihuoneestakin. Guido tutkii työkseen apinan kalloja, tarkemmin sanoen laumakoon vaikutusta kallon muotoon, mikä on minusta hämmästyttävää. Antropologien kenttä tuntuu olevan hyvin laaja. En edelleenkään ole ihan varma, ymmärränkö mistä antropologiassa on kyse. Ja mistä näitä antropologeja riittää? Tämä on jo kolmas antropologi johon törmään tällä matkalla.
2.3. Ina’s place, Guna Yala islands (San Blas), Panama
Tänäänkin on pilvistä. Iso osa kanssani eilen tulleista lähtee jo pois jo heti aamuvarhaisella. Miksi ihmeessä tulla tänne noin pitkä ja hankala matka vain yhdeksi yöksi? Minun on vaikea ymmärtää. Minulle yksinkertainen ruoka ja majoitus bambumökissä sopivat hyvin. Toivottavasti sääkin tästä vielä paranee.
Ina’s Placea pyörittävät pääosin yksi vanhempi intiaaninainen, joka laittaa ruokaa, yksi albiinointiaani, joka huolehtii kirjanpidosta ja rahastuksesta ja yksi intiaanimies nimeltä Horche, jonka puhetta on vaikea ymmärtää pahan huulihalkion vuoksi. Hyväntuulinen Horche tekee kaikki ne ulkotyöt, joita albiino ei voi hoitaa, kuten siivoaa vessat ja pudottelee turisteille kookospähkinöitä puusta. Kylän puolella taas puuhastelee lyhyttukkaisia intiaaninaisia, joilla sääret ja käsivarret peittävät helmikoristeet ja käsin painetusta kankaasta tehdyt hameet. Vanhemmilla naisilla päätä peittää punainen huivi. Pieniä lapsia juoksentelee intiaaninaisten jaloissa.
Piirtelen tietokoneella rannalla puunvarjossa. Välillä käyn kävelemässä pienen saaren ympäri ja keräilen rannalta simpukan ja merisiilin kuoria. Puolen päivän jälkeen aurinkokin pilkistää hiukan. Iltapäivällä käyn snorklaamassa rantaa suojaavalla pienellä koralliriutalla. Näen runsaasti papukaija kaloja. Korallitkin ovat yllättävän hyvässä kunnossa täällä.
3.3. Ina’s place, Guna Yala islands (San Blas), Panama
Tänään aurinko paistaa. Käyn aamupäivällä snorklaamassa riutalla ja näen hummerin piileskelemässä kiven kolossa. Käyn myös suihkussa ja pesen hiukseni. Suihku toimii siten, että intiaanipojat hilaavat naruun kiinnitetyllä ämpärillä vettä katolla olevaan tynnyriin, josta sitä voi sitten valuttaa hanasta päähänsä. Toimii ihan riittävän hyvin, kunhan vesi ei satu loppumaan kesken suihkun. Opin, että vettä on tarjolla suihkussa vain iltapäivällä vähän ennen kuin aurinko laskee.
Majoituksen hintaan sisältyvät ateriat ovat pääosin paistettua kalaa ja riisiä. Välillä saattaa olla myös kanaa, tai lisukkeena linssimuhennosta. Hummeria on satunnaisesti, kun sitä on joku viitsinyt käydä kalastamassa. Samaa yksinkertaista ruokaa syövät myös paikalliset. Vihanneksia ei juuri ole tarjolla, vain hiukan kaalinpaloja, tai viipale tomaattia. Kun ruoka-aika koittaa, paikan isäntä puhaltaa kumean törähdyksen suuresta simpukankuoresta. Tämä ääni kantaa hyvin koko saarelle, sillä saarella on pituutta vain noin runsaat sata metriä ja leveyttä alle viisikymmentä. Saaren laidalla seistessä näkee helposti meren saaren toisellakin puolella
Ina’s placessa pyörivällä nuorella intiaaninaisella on värikkäät helmisäärystimet, perinteinen hame, neonpunainen hihaton paita ja lyhyt pystyssä törröttävä tukka. Kädessä kännykkä, johon hän pulisee topakasti. Jotenkin kokonaisuudesta tulee mieleen Blade Runner -elokuva. vastaavanlainen eri kulttuurien, tyylien ja aikakausien sekoitus.
4.3. Ina’s place, Guna Yala islands (San Blas), Panama
Aamulla sataa kaatamalla. Puolen päivän aikaan paistaa täydeltä terältä. Iltapäivällä pilvistä, yöllä kirkasta. Sää on täällä yhtä vaihteleva kuin Suomessakin.
Naapuritönössä on tänään hautajaiset. Läheisestä majasta kantautuu surkeaa ulinaa ja valitusta, kun väki suree kuollutta perheenjäsentään. Joka paikassa on paikallisia naisia pukeutuneena perinteisiin hameisiin ja helmisäärystimiin, kirjottuun vyöhön ja puhvihihaiseen paitaan. Ja lisää saapuu muista saarista pienillä veneillä.
Illalla teemme taas rastatukkaisen baskin, Unain, kanssa nuotion rannalle. Päivällä saarelle saapuneella argentiinalaisella pojalla Marcolla on säihkyvä hymy ja upea ääni. Musisoinnin hän hoitaa pienellä ukulelellaan. Marco on työkseen laulunopettaja, ja sen kyllä kuulee. Lisäksi myös parilla saksalaishoitsulla on laulutaito hallinnassa. Erittäin korkealaatuista musisointia, halki eri tyylilajien. Vuoron perään he laulavat läpi argentiinalaisia lauluja, Bob Marleytä, Stingiä, ja uudempia singer-songwritereiden kappaleita, joiden nimet eivät muistu mieleeni. Minun laulutaidoilla voi vain keskittyä kuuntelemaan esitystä. Nuotiolla istuu heidän lisäkseen espanjalainen rastatukka, brasilialainen öljynporausinsinööri sekä meksikolainen isä teinityttärineen.
Kaikki vaatteet ovat kosteita. Mikään ei kuivu, varsinkaan yöllä, jolloin kuivatkin vaatteet muuttuvat kosteiksi. Toisaalta on silti lämmin. Vaatteiden käyttäminen tässä ilmastossa on älytön idea. Lienee kritittyjen lähteyssaarnaajien tänne tuoma? Pukeudun bikineihin aamusta iltaa. Nahkakin on jo sen verran ruskea, ettei tarvitse pelätä palamista.
5.3. Ina’s place, Guna Yala islands (San Blas), Panama
Aurinko paistaa tänäänkin. Torkun riippumatossa palmujen varjossa ja lueskelen laiskasti kirjaa välillä (ei erityisen hyvä kirja uusista teknologioista). Rantaan saapuu lisälasti saksalaisia. Nyt on Ina’s Place aika tupaten täynnä. Väkeä on melkein nelisenkymmetä. Alan olla melko kyllästynyt kuulemaan saksaa. Se ei todellakaan ole maailman kaunein kieli. Espanjaan sen sijaa ei kyllästy, vaikken siitäkään mitään ymmärrä.
6.3. Ina’s place, Guna Yala islands (San Blas), Panama
Jälleen täydellinen aurinkoinen päivä paratiisissa. Eikä ilma ole edes liian kuuma, vaan juuri sopiva. Ja vesi on paitsi lasin kirkasta niin myös viileää. Otan pienet uintiharjoitukset sen kunniaksi rannassa. Ehkäpä vielä joskus opin uimaan kunnolla? Ainakin jos pysyn täällä tropiikissa riittävän pitkään. Loppupäivän vietän harkitun laadukkaasti, siis riippumatossa lojuen lukien kirjaa (vaihdoin huonon kirjan parempaan, Rifkinin Third Industrial Revolution). Siemaillen kookosvettä suoraan pähkinästä ja ihaillen näköalaa. Tänään ilma on niin kirkas, että rannikon viidakon peittämät vuoret näkyvät koko matkalta. Horisontissa näkyy myös lisää kaukaisia saaria, jotka eivät ole aiemmin näkyneet. Saaria riittää, sillä niitä on täällä lähes neljäsataa.
Iltaa varten kasaamme palmunlehviä nuotioksi. Harmillista, että argentiinalainen ukulelemies lähti jo purjeveneellä Kolumbiaan. Vastaavaa laulutaidon lahjakkuutta tuskin saamme tänne toista. Sen sijaan hostellin vieressä olevassa intiaanikylässä lienee tänään jokin juhlapäivä, ja saamme nauttia kaiuttimista kantautuvasta salsamusiikista. Kuulen myöhemmin, että kylässä juhlitaan uuden vauvan syntynymää.
Illalliseksi on tänään hummerin puolikas. Se jälkeen vuorossa on taas Guna teevee, siis iltanuotioon tuijottelua.
7.3. Ina’s Place, Guna Yala islands (San Blas), Panama
Aurinkoinen päivä tänäänkin. Alan vihdoinkin olla kohtuullisen ruskea. En enää joudu varomaan palamista, kunhan en jää pidemmäksi aikaa aurinkoon lojumaan. Brasilialainen öljyinsinööri lennättää nelikopteria rannalla intiaanilasten riemastukseksi. Kiinnitän huomioni siihen, että rannan reppumatkaajat lukevat kaikki kindleä. Juuri kenelläkään ei enää ole paperista kirjaa mukana.
Ina’s Placessa vesi suihkuun nostetaan joka päivä ämpärillä maakuopasta, mutta poppivehkeet on tönössä kuitenkin viimeisen päälle. Näin tipoissa tihkuu nykyaika Guna Yalan saaristoon. Juoksevaa vettä ei ole, sähköä vain illalla muutaman tunnin ajan kun generaattori on käynnissä eikä internettiä ole lainkaan. Tosin paikallisilla teinilapsilla näyttäisi olevan älykännykät, joten ehkä niillä saa nettiin yhteyden. Saaren miehet kalastavat edelleen meloen yhdestä puusta veistettyä intiaanikanoottia. Edistyneemmissä kalastusveneissä on pieni purje.
Herään yöllä kutisevaan hyttysenpuremaan. Ei siinä mitään, laitan päälle salvaa ja kutina loppuu. Mutta sitten en saakaan uudestaan unta. Päässä alkaa pyöriä nippu ahdistavia asioita liittyen kotiinpaluuseen ja pyriskelen hermostuneena sängyssä. Tätä ei ole tapahtunut kertaakaan matkan aikana. Olen nukkunut kuin pieni vauva joka yö, jos vaan on ollut riittävän hiljaista. Ja itse asiassa viime aikoina olen nukkunut melussakin, kuulokkeet päässä kuunnellen joko Enyaa tai Junipin Head First-kappaletta toistolla. Mutta nyt ilmeisesti alkavat jo kotimaan murheet alitajunnassa nakertaa reppumatkaajan sisäistä rauhaa. Harmillista!
8.3. Ina’s Place, Guna Yala islands (San Blas), Panama
Juuri kun alan olla täysin kyllästynyt elämään eristyksissä tässä saksan- ja espanjankielisten muodostamassa Baablein tornissa, saapuu saarelle peräti kuuden (!) suomalaisen reppumatkaajan ryhmä. Tämä on yhtä paljon suomalaisia, kuin mitä olen tavannut koko tähänastisen matkan aika yhteensä. Ja he ovat vieläpä samaa ikäluokkaa kuin minä! Nyt siis Ina’s Placessa on kolme merkittävää kieliryhmää: espanja, saksa ja suomi. Olen tyytyväinen. Ainakin ymmärrä jotakin siitä, mistä puhutaan.
9.3. Ina’s Place, Guna Yala islands (San Blas), Panama
Kuulen, että tälle saarelle ei päästetä panamalaisia huonon käytöksen ja roskaamisen takia. Mikä on sekin ehkä reppumatkaajien etu, muuten täällä olisi varmasti panamalaisia pilvin pimein. Resortteja näillä saarilla ei ilmeisesti myöskään ole, joten pakettimatkalaiset pysyvät poissa ja majoituksen hinta kohtuullisena.
Ostan rantakojusta käsityön, jossa on suuri tukaani. Rantakojussa oleva poika hakee jostain paikalle pari mummoa, joita en ole aikaisemmin nähnyt, vaikka olen ollut jo yhdeksän päivää tällä suomalaista marketin parkkipaikkaa pienemmällä saarella. Mummoilla on molemmilla nenässä pitkä pystyviivatatuointi sekä suuri kultainen nenärengas. Kädet ja jalat on päällystetty helmikoruilla. Harkitsen hetken aikaa, ostaisinko tukaanin vai kuvaelman, jossa on jokin paikallinen jumaluus, pari ihmistä sekä televisio ja vanhanaikainen gramofoni. Päädyn kuitenkin tukaaniin, koska se on hiukan halvempi. Hinta on 20 dollaria, en lähde siitä tinkaamaan.
Siinä vaiheessa, kun koko päivänä ei enää viitsi nousta riippumatosta kuin syömään ja ehkä hiukan snorklaamaan, lienee syytä lähteä jälleen liikkeelle, ennen kuin selkäranka häviää kokonaan. Päätän lähteä seuraavana päivänä. Suurin syy lähteä saarelta on kuitenkin internetin puute. Arvaan, että kotona ollaan jo ihan hermona, kun minusta ei ole kuulunut mitään päiväkausiin. Muuten olisin kyllä voinut jäädä tänne vielä viikoksi. Tai pariksi.
Pohdiskelin aiemmin virtuaalivaltiota. Joku on sen jo myös keksinyt, ja kehittänyt pidemmälle: http://futurism.com/bitnation-launches-worlds-first-virtual-constitution-virtual-nation. Ja kappas, se on edistyksellisellä pikkuveljellämme jo käytössäkin, nimittäin Virossa. San Blas saarilla lukemani The Third Industrial Revolution liittyy tähän samaan aiheeseen, nimittäin decentralization kehitykseen, siis talouden ja yhteiskuntakehityksen siirtymiseen keskitetystä mallista hajautettuun. Tavallaan toinen lukemani kirja, Jared Diamondin World Until Yesterday liittyy samaan teemaan. Diamond kertoo kirjassaan, miten metsästäjäkeräilijäheimojen kulttuureissa yhteistyö ja jakaminen olivat kaiken toiminnan pohja. Tämä malli ei toiminut suurissa teollistuneissa yhteiskunnissa, jossa ihmiset eivät tunteneet toisiaan, mutta netin verkostoituva ja yhteisöllinen maailmaa, sekä hajautuva (energian) tuotanto saattaa mahdollistaa kehityksen kääntymisen takaisin alkuperäisheimojen toimintamalliin perustavan laatuisella tavalla.
Vapaan matkustajan päiväkirja 
”…Tuleekohan Suomestakin tällainen? Köyhien maahanmuuttajien sotkuisia ruuhkaisia ja rikollisuuden riivaamia ghettoja, ja rikkaiden suomalaisten aidattuja ja vartioituja aavemaisia asuinrakennuksia?”
Hyvää vauhtia hallitus koittaa ainakin tehdä parhaansa asian suhteen… Luottoluokituskin laski jo. Radiossa mietittiin, paljonko pitää tehdä hommia, että se nousee takas – itse lähinnä mietin, miten nopeasti sen saa romutettua vielä alemmas…
Ja kyllä sinne köyhien joukkoon tulee maahanmuuttajien seuraksi päätymään iso joukko suomalaisiakin. Ne, jotka eivät päädy ghettoihin, jäätyvät isoihin omakotitaloihinsa Carunahässäkän vuoksi… Se tosin meni edellisen hallituksen piikkiin. Ois ehkä kannattanut miettiä toisenkin yön yli, jos firman businessideana on ostaa monopoleja ja nostaa hintoja härskisti. Lisäksi yhtiöitetään metsät ja myydään enitentarjoavalle, pohjavedet Néstlelle ja lappi täyteen ulkolaisia kaivosyhtiöitä. Eikä varmaan voiteta edes euroviisuissa tänä vuonna. #mielensäpahoittaja
PS. Toi Panamalaisen puusepän taideteosovi tauluksi!!! Aivan helmi! Mun ovikuvakokoelmassa ei ole mitään noin hienoa. Kerrassaan upea!
TykkääTykkää
Panama on ehkä tunnetuin huumerahan pesumesta. Venäläisillä rikollisilla on siellä myös paljon sijoituksia ja asuntoja.
TykkääTykkää