10.3. Panama City, Panama
Paluumatkalla mantereelle ei tällä kertaa kastuta ihan yhtä tehokkaasti kuin menomatkalla. Sen sijaan päädyn odottelemaan yhteensä kaksi tuntia odottelua satamassa mangrovemetsän keskellä kyytiä (josta siis olen maksanut jo etukäteen 60 dollaria). Paikallisilla ei ole tämäkään prosessi ihan hallussa. Palaamme samaa mäkistä reittiä takaisin Panama Cityyn. Tie on kuin ylikypsää ylikypsää spagettia kukkuloiden. Mitään vuoristoa tämä ei ole, onpahan vain jyrkkiä kukkuloita tiheässä laajalla alueella. Kukkulat ovat viidakon peitossa, edes teitä tai polkuja ei näy. Alue onkin luonnonsuojelualuetta.
Perillä Panama Cityssä majoitun taas kalliiseen Panama Hat hostelliin pilvenpiirtäjien keskelle, sillä haluan levätä yön kunnolla. Teen iltapäivällä pyykinpesureissun halvempaan kaupunginosaan itsepalvelupesulaan. Myöhemmin illalla kävelen ympärinsä keskustassa. PanamaCityn keskusta on yrittää olla hieno länsimaalainen kaupunki olematta sitä. Samalla siinä ei ole myöskään aidon latinalaisamerikkalaisen kaupungin viehätystä. Tai köyhemmissä kaupunginosissa ehkä olisi, mutta puutteellisen turvallisuuden vuoksi sinne ei ole suositeltavaa mennä. Mutta kontrastien vuoksi kaupunki on kyllä kiinnostava. Yhdeksän päivän nettipaaston jälkeen jumitan koko illan netissä, aamuyön puolelle saakka.
11.3. Panama City, Panama
Ravintolan tyttö tarjoilee minulle aamiaisen lisäksi raspaduraa / panelaa, eli sokeriruokomehua. Se onkin herkullista ja makeaa juomaa, jonka jälkeen voinkin suunnata hammaslääkärille. Hammasta on hiukan jomotellut, siis jo ennen sokeriruokomehua. Onneksi kyse on vain purennasta, ja lääkäri vain tasoittaa hammasta. Hammaslääkäristä selvittyäni suuntaan pitsalle ja takaisin hostelliin kirjoittamaan blogia, mihin kuluukin koko ilta. Kaveri suomesta kommentoi, että ”panama city on päämesta huume ja muun rikollisen rahan pesulle. Venäjän mafiosot omistaa sieltä paljon kiinteistöjä.” Kuulostaa ihan uskottavalta. Tuo selittäisi montakin asiaa täällä.
12.3. Santa Catalina, Panama
Vetkuttelen hostellin aamiaisella puolenpäivään ja mietin mihin lähtisin. Päätän lähteä pohjoiseen Santa Catalinaan, Tyynenmeren puoleiselle rannikolle. Sen jälkeen käyn hakemassa pitseriaan unohtuneen kallisarvoisen Haglöfs-fleeceni pois ja jatkan metrolla Bussiasemalla. Kävelen lipunmyyntiluukulle ja kysyn lippua Sonokseen. Minut kiidätetään pikavauhtia kuulemma juuri lähdössä olevaan bussiin niin, etten ehdi vessassa edes käydä. Puhumattakaan, että ehtisin syödä lounasta. Vesipullon sentään saan ostettua joltain kaupustelijalta joka kärkkyy bussin vieressä. Sen jälkeen odotan bussissa 15 minuuttia ennen kuin bussi lähtee. Odotellessa bussin ovi pidetään tiukasti kiinni, joten en siis pääse käymään vessassa, koska ”bussi lähtee aivan juuri kohta”. Mikähän mahtoi olla aikataulun mukainen lähtöaika? En tiedä. Ei myöskään mitään tietoa, kauanko matka kestää. Satunnaisen matkaajan arkea.
Bussi on parhaat päivänsä nähnyt, mutta ilmastointi sentään toimii, eikä kyseessä ole mikään ihan kanabussi kuitenkaan. Ja bussissa on tietysti suuri tauluteevee viimeistä huutoa, totta kai. Siitä ei tingitä, vaikka penkit onkin hajalla. Moottoritie on kuitenkin moitteettomassa kunnossa, joten pystyn lueskelemaan matkan aikana.
Kuulin Ina’s Placessa tarinan yhdeltä tytöltä bussimatkasta Boliviassa. Bolivialaiset bussikuskit ovat kuulemma usein humalassa ajaessaan, eikä siihen uskalla kukaan puuttua, koska bussikuskien liitto on niin vahva. (Kerran oli kuulemma yritetty, jonka seurauksena bussiliikenenne koko maassa oli pysähtynyt.) Kyseisellä matkalla, jolla tämä tyttö oli ollut kyydissä, bussikuski oli ajanut ulos, bussi oli pyörähtänyt kyljelleen ja kaikki ikkunat olivat menneet rikki. Matkustajat kiskoivat toinen toisensa ulos ikkunoista, ja kuulemma eräs paksumpi tyttö oli juuttunut hetkeksi kiinni, mistä ole seurannut melkoinen show että tyttö saatiin ulos. Tämän jälkeen bussi oli kiskottu pystyyn, matkustajat olivat kiivenneet uudelleen kyytiin ja matkaa oli jatkettu perille asti rikkinäisin ikkunoin. Ja perillä kuski oli kerännyt kaikilta matkustajilta bussiliput, jotta kaikki olivat varmasti maksaneet matkansa. Mitä tästä opimme? Kannattaa laihduttaa normaali painoon, ennen kuin lähtee rinkkamatkalle Boliviaan, ettei juutu nolosti bussin ikkunaan kiinni.
Valtavaa vanhaa pultattua terässiltaa pitkin kanavalahden yli. Kanavan teon aloittivat ranskalaiset jo 1880, mutta joutuivat luopumaan hankkeesta kuumetautien tapettua suurimman osan työntekijöistä. Arviolta 22 000 henki kuoli tässä epäonnistuneessa projektissa. Kanavan rakennus saatiin uudestaan käyntiin vasta, kun antibiootit oli keksitty. Näin lääketiede vaikuttaa konkreettisesti logistiikkaan ja maailman kauppaan. Kanavan rakensivat lopulta amerikkalaiset, ja projektissa menehtyi 5 000 (?) henkeä. Kuulin joltain toiselta matkaajalta, että kiinalaiset olisivat suunnittelemassa toista kanavaa Costa Ricaan. Projektin hoitaisivat venäläiset (?). Toivottavasti selvitään pienemmillä miestappioilla tällä kertaa.
Matkan aikana on sentään yksi levähdyspysähdys, niin pääsen vessaan ja ostamaan evästä. Pari samassa bussissa matkustavaa saksalaista reppumatkaajaa kertovat, että viimeinen bussi Santa Catalinaan lähtee jo ennen kuin olemme Sonoksessa, minkä jo oikeastaan arvasinkin. He ehdottavat taksimatkan jakamista Santa Catalinaan, mikä sopii minulle hyvin. Asiat usein järjestyvät näin ihan itsestään, kun ei yritä suunni§tella liikoja. Ostan levähdyspaikalta evääksi paikallisen leipurin kookos-hunajapalleroita, vesirinkilöitä ja marenkeja. Fiksumpaa olisi syödä kunnollista ruokaa, jota sitäkin olisi tarjolla, mutta marenki vaan on niin hyvää…
Kuulen uusilta saksalaisilta ystäviltäni (Bene ja Serena), että heillä on käytössä VISA-kortti, jolla ei tarvitse maksaa nostopalkkioita pankkiautomaateilla missään päin maailmaa. Heidän pankillaan on kuulemma erityinen sopimus. Ilmainen rahannosto koko maailmassa. Tämä on iso säästö, sillä maksan nyt 4-5 euroa joka kerta, kun nostan rahaa. Ilmeiseti tällaisen kortin saisi ainakin pankeista DKB Deuche credit bank ja COM Commdirect.
Majoitumme Surf Praradise hostelliin ylhäälle jyrkänteen huipulle. Hiukan kaoottinen ja keskeneräinen surffimesta, mutta hyvällä paikalla. Ei ole satanut kahteen kuukauteen, joten hyttysiä ei ole, minulle kerrotaan.
13.2. Santa Catalina, Panama
Näköala merelle aamulla on upea. Vaihdamme kuitenkin kaikki kolme majapaikkaa joen toiselle puolelle, Oasis Surf Campiin, joka on paljon viihtyisämpi ja sijaitse suoraan rannalla. Joen yli pitää kahlata, koska siltaa ei ole.
Koska on viikonloppu, rannalla on panamalaisten autoja parkkeerattuna suoraan biitsille, takaluukku auki ja räppimusiikki juuri niin lujalla subwooferista lähtee. Oasista pyörittävä tyttö valittaa, että viikonloppuisin panamalaiset roskaavat koko rannan. Minulla alkaa olla melko huono kuva varakkaasta panamalaisesta keskiluokasta. Ylimielistä ja piittaamatonta käytöstä.
Meneen Oasiksen ravintolaan hengailemaan, ja törmään siellä yllättäen Unaihin. Hän on tullut tänne parin kaverinsa kanssa. Hauska sattuma.
Käyn iltalenkillä. Pehmeä mutta tiivis hiekka on hyvä juoksualusta ja juoksu kulkee hyvin. Aino ongelma on, että meri syö rannan lenkin loppupuolella. Korkein vuorovesi sattuu ikävästi juuri auringon laskun hetkeen, joka on ainoa aika juosta ilman, että sulaa helteessä. Vaikkei ilma auringon laskettuakaan varsinaisesti viileäksi muutu. Kylmä suihku lenkin jälkeen tuntuu aivan luksukselta. Ei näissä lämpötiloissa lämpimälle suihkulle oikein ole käyttöä.
Illalla paikan ainoassa ravintolassa on ruuhkaa ja saan odotella omaa annostani, papuja ja riisiä, kahden tunnin ajan. Lopulta annos tuodaan – mutta ilman papuja. Ovat kuulemma loppu. Lasku kyllä muistetaan tuoda sutjakkaasti. Päädyn vastoin perusluontoani kiivaaseen sanaharakkaan henkilökunnan kanssa. En suostu maksamaan neljää dollaria enempää riisistä ja vaatimattomasta salaatista. Joku raja sentään, tällä palvelutasolla on turha koittaa laskuttaa länsimaalaisia hintoja. Pitänee keksiä jokin muu tapa ravita itsensä tällä biitsillä. Vaihtoehdot vain ovat melko vähissä. Menen nukkumaan nälkäisenä ja verenpaine koholla, joten kestää monta tuntia, ennen kuin saan unta.
14.3. Santa Catalina, Panama
Lueskelen kirjaa riippumatossa. Unai lähtee rastatukka hulmuten opettelemaan surffausta. Hän ei kuulemma kaipaa surffikurssia koska ”it is very simple”. Joopa joo. Juttelen myös samassa huoneessa majailevan kalifornialaisen reppumatkaajatytön kanssa, joka on reissussa 10-vuotiaan tyttärensä kanssa. Kiva nähdä, että lapsen kanssakin voi matkustella rinkkamatkaajana. He ovat viihtyneet tällä biitsillä jo kolme viikkoa, josta suurimman osan ajasta he ovat asuneet teltassa. Tyttärelläkin on oma reppunsa.
Puolenpäivän jälkeen lähden hollantilaisen Silken kanssa etsimään vaihtoehtoista lounaspaikkaa. En suostu enää syömään tämän hotellin ravintolassa eilisen episodin jälkeen. Löydämmekin joen toiselta puolelta rinteestä kivan pikku ravintolan, jossa syömme erinomaiset tacot ja hedelmä smoothiet merinäköalaa ihaillen.
En kykene tekemään mitään ennen kello kuutta. Liian kuuma. Tuntuu että sulan. Palaan takaisin kiinteään olomuotoon vasta kun aurinko alkaa laskea ja lähden lenkille rannalle. Nousuvesi tulee tänään vasta myöhemmin ja hiekkaa riittää tällä kertaa juoksemiseen hyvin.
Illalla palaan samalle ravintolalle syömään illallista. Unohdan kukkaron huoneeseeni ja joudun siksi kahlaamaan pimeässä joen yli kolme kertaa. On laskuvesi ja vettä virtaa joessa nopeasti kohti merta. Vettä on polviin, mutta se on niin sameaa etten näe pohjaa. Ympärilläni suuret lepakot kiitävät pitkin vedenpintaa välillä vettä läiskyttäen. Ei vaarallista, mutta hiukan jännittävää tämä joen ylittäminen pimeän aikaan.
15.3. Santa Catalina, Panama
Herään varhain aamulla. Kun pesen hampaita vessassa seuraan ikkunan takana puuhastelevan kolibri touhuja. Naapurilaitumen sonnimullikatkin ovat taas onnistuneet rynnimään aidan tälle puolelle ja ne rymistelevät mökin takana. Lehmät ovat Väli-Amerikassa kaikki intialaista/aasialaista rotua. Sileän, lyhyen karvan peittämä rotu varmaankin sopii trooppiseen ilmastoon eurooppalaista lehmää paremmin?
Olen varannut tälle päivälle veneretken suojelulle La Coiba saarelle. Saari on aika kaukana. Matkaan menee puolitoista tuntia speed boatissa täyttä vauhtia ajaen. Vene ryskyttää aalloilla, mikä on hiukan epämukavaa. Seurailemme asumatonta rannikkoa ja vihreän metsän peittämiä jyrkkiä kalliorantoja. Välillä rannikolla on pieniä palmujen varjostamia hiekkarantoja. Asutusta ei näy lainkaan. Lopulta ajamme ulos ulapalle ja kohti horisontissa häämöttävää suurta La Coibaa. Matkalla pysähdymme hetkeksi ihastelemaan leikkisiä pieniä tyynenmerendelfiinejä, jotka polskivat veneen ympärillä. Perillä La Coiballa ajamme valkoiselle hiekkarannalle pikkiriikkisellä saarella La Coiban pääsaaren vieressä. Saarta ympäröi koralliriutta, ja snorklaamme koko saaren ympäri oppaan johdolla. Oppailta on unohtunut ottaa yksi snorklaussetti mukaan, mutta minulla on onneksi oma snorkkeli mukana. Saaren ympärillä on paljon kalaa. Pieniä harmaita kaloja, joilla on kultainen laikku pyrstössä, norsunnäköisiä isoja kaloja, joilla on keltainen pyrstö. Lähellä pintaa ui isoja hopeisia pitkäeväisiä kaloja. Paksupäisiä pilkullisia möhkömäisiä kaloja, joita en ole ennen nähnyt. Lienevätkö pallokaloja tai siilikaloja? Ne eivät näytä kovin virtaviivaisilta. Pieniä polttelevia meduusojakin leijuu vedessä. Minulla on onneksi pitkähihaiset paita ja housut, niin meduusat eivät pääse iholle. Koralleissa on valitettavasti paljon vaalentunutta ja kokonaan valkoista korallia. En ole koskaan nähnyt näin paljon lämmön tuhoamaa korallia.
Saaren takana pohjassa kömpii valtavia suuria harmaita kilpikonnia, kuin pala kalliota lähtisi liikkeelle pohjasta. Näen myös yhden pienemmän ja laikullisen kilpikonnan, joka lienee eri lajia. Äkkiä iso parimetrinen harmaa hai ui altani ja piiloutuu läheiseen suureen kivenkoloon. Opas sukeltaa alas kiven kolon äärelle ja yrittää kaivaa haita takaisin onnistumatta. Mikähän miehellä oikein on ajatuksena, kiskoa parimetristä haita pyrstöstä? No, ilmeisesti hai ei siis ainakaan ole kovin vaarallinen. Saaren kierrettyämme jatkamme vielä kahdelle muullekin snorklaus paikalle. Näkyvyys on täällä hyvä. Kohdassa jossa riutan reuna laskee pystysuoraan alas päin tunnen leijuvani kuin kuilun yläpuolella, ja näen kalat ja valkoisen hiekan kaukana alhaalla.
Välillä käymme pääsaaren vakoisella hiekkarannalla lounaalla. Kun kaikki snorklauskohteet on käyty läpi, pysähdymme erään pienemmän saaren valkoiselle hiekkarannalle hetkeksi lepäämään ja syömään vesimelonia. Hakkaamme rannalle pudonneen kookospähkinän rikki terävällä kivellä ja herkuttelemme paksulla valkoisella kookoksen lihalla. Sitten lähdemme paluumatkalle. Opas muistuttaa käymään pissalla ennen paluuta. Siitä huolimatta minulle tulee vessa hätä puolessa välissä matkaa veneen hakatessa aaltoja vasten. Äkkiä toinen mukana olevista tytöistä sanoo, että hänellä on pissahätä. Kolmannellakin tytöllä on hätä. Pyydämme opasta pysäyttämään veneen ja hyppäämme ylilaidan veteen pissalle keskellä meren selkään. ”Maailman suurin vessa”, naureskelemme toisillemme. Vesi ulapallakin on lämmintä kuin lapsen kylpyvesi.
Yöllä hostellissa nukun todella huonosti. Huone on täynnä hyttysiä (vai muka ei ole hyttysiä täällä!), hyttysverkkoa ei ole, on kuuma, eikä tuuletin toimi. Lopulta otan riippumattoni, kävelen rannalle ja ripustan riippumattoni palmujen väliin. Mereltä puhaltaa viileä tuuli ja hyttysiäkin on rannalla paljon vähemmän, joten saan vihdoin unta tässä miljoonan tähden hotellissani.
16.3. David, Panama
Tänään olen ilmeisesti noussut väärällä jalalla ylös riippumatosta, koska aamu on huonoin koko matkan aikana. Minulle on edellisenä iltana sanottu, että hotellin pakettiauto lähtee kylän keskustaan kello kahdeksan. Odotan siis kahdeksalta kiltisti pakettiautoa, mutta mitään ei tapahdu. Lopulta menen kysymään respasta, jossa minulle sanotaan, että tänään ei keskustaan olekaan kyytiä. Kylässä ei myöskään ole taksia. Kysyn eräältä varakkaammalta paikalliselta mieheltä, joka on juuri menossa autoonsa, voisinko saada kyydin. Autossa ei kuulemma ole tilaa, vaikka ihan selvästi kaikki kolme penkkiä ovat tyhjänä. Tyypillinen panamalainen asenne, sanoisin. Raahaan siis helteessä rinkkaani ja reppuani selässäni yli kilometrin matkan kylän keskustaan (taas olisi ollut kiva, jos olisin omistanut Ospreyn pyörillä varustetun rinkan.) Juuri kun vihdoin pääsen keskustaan, kaartaa hotellin pakettiauto ohitseni, kuskina samainen respan tyttö, joka sanoi ettei kyytiä tänään ole. En voi uskoa silmiäni. Istun alas tien reunaan, ja totean Lonely Planetista, että viimeinen aamubussi meni juuri kymmenen minuuttia sitten. Seuraava menee vasta iltapäivällä. Minua harmittaa niin paljon, että alan itkeä.
Aikani tienposkessa niiskutettuani raahaudun aamiaiselle lähikuppilaan. Siellä päiväni pelastaa eilen samassa veneessä ollut belgialaistyttö. Hän selvittää myyjältä espanjan taidollaan, että seuraava bussi meneekin nykyään jo kello yksitoista. Ja sen jälkeen juttelen hänen kanssaan niitä näitä aamiaisella, niin että pääsen yli harmituksestani. Ehkä juuri tämän takia yleensä reissussa vietän mieluummin aikaani muiden reppumatkaajien kanssa kuin paikallisten seurassa. Eipä silti, löytyy reppumatkaajistakin omahyväisiä ja epämiellyttäviä tyyppejä, joskaan ei yleensä niistä, jotka ihan oikeasti ovat pidemmällä reissulla. Pidempään matkalla olleilla on ikään kuin sanaton solidaarisuussopimus, ja ihmiset auttavat yleensä mielellään toisiaan. Mutta näistä surffarikylistä minulla alkaa nyt olla kiintiö täynnä. Ei enää surffimestoja, mikäli se vain on minusta kiinni.
Pienellä paikallisbussilla Sonaan, josta jatkan melko koomisella kultaisilla verhoilla ja punaisilla tupsuilla koristellulla vanhalla korealaisbussilla Santiagoon. Sieltä matka jatkuu edelleen kolmannella bussilla Davidiin. Davidissa majoitun samassa bussissa matkustaneen amerikkalaisen Miken kanssa mukavaan hostelliin. Illalla käyn Miken kanssa syömässä ja juttelen hostellin uima-altaan reunalla pitkään. Mike kehittelee 3D-tulostinta puukuitumateriaalille. Amerikkalaiset jaksavat yrittää ja uskoa itseensä – sitä on pakko ihailla!
Vapaan matkustajan päiväkirja 