17.3. San Jose, Costa Rica
Aamulla otan lentävän lähdön. Ehdin sentään napata kuvan keittiössä keksejä syövästä nenäeläimestä (coatimundis). Harmi etten ehdi kauempaa viipyä tässä hostellissa, mukava paikka. Mutta nyt pitää ennättää San Joseen, Costa Ricaan. En sitten yhtään tykkää palata samoja jälkiä takaisin päin. Onneksi sentään maisemat Costa Rican puolella ovat aika hienot: viidakon peittämiä vuoria ja kukkuloita, pitkiä tummia hiekkarantoja ja aavaa ulappaa. Arvostan kyllä sitä seikkaa Costa Ricassa, että kukkulat ovat pääosin metsän peittämiä, eivätkä nautojen paljaaksi kaluamia. Tien varretkin ovat puhtaita roskista.
San Josessa olen etukäteen varannut pedin keskustan hostellista. Perillä osoittautuu, että hostellin viereisellä kapealla kadulla kulkee junarata, jota pitkin puksuttaa täysikokoinen veturi vaunuineen kerran tunnissa. Veturi soittaa pilliä lähes koko matka, jotta risteävien katujen liikenne ymmärtäisi pysähtyä ja antaa tilaa. Tämä on melko kummallinen ratkaisu, en ole nähnyt vastaavaa muualla. Onneksi juna ei kulje yöllä, niin ei tarvitse sentään koko yötä heräillä junan läpitunkevaan pillin vihellykseen.
18.3. San Jose, Costa Rica
Herätys tulee aamulla ennen auringon nousua, sillä ensimmäinen juna kulkee jo kello viisi aamuyöstä. Saan sentään uudestaan unta. Hostellin hintaan sisältyy tuhti väli-amerikkalainen aamiainen. Syön makealla paistetulla plataanilla (ruokabanaani) ja papumössöllä täytetyn burritoksen, joten voin jättää lounaan väliin.
Iltapäivällä saapuu Piia, naapurintyttö Lauttasaaretsa. Juttelemme Piian kanssa pitkään. Pimeän tultua käymme kävelyllä keskustan kaduilla. Piian opastuksella ostamme keltaisia hedelmiä, joita en ole ennen maistanut. Hedelmän sisälmys tuo jostain syystä mieleeni aliens-hirviön munan. Munan sisällä on paljon pieniä nestepussin peittämiä siemeniä. Hedelmä muistuttaa passion-hedelmää, mutta maku ei ole yhtä ärhäkkä, vaan hyvin miellyttävä ja raikas. Illan lopuksi käymme syömässä thaimaalaisessa ravintolassa.
19.3. Cahuita, Costa Rica
Olemme edellisenä päivänä varanneet netistä vuokra-auton. Tänään paljastuu, että vuokra-auton lähettämä ”vahvistus” onkin ainoastaan vahvistus sille, että he ovat vastaanottaneet tarjouspyynnön. Firmalla ei olekaan tarjota meille autoa, sillä pääsäisen vuoksi kaikki autot ovat varattuja ja hinnatkin ovat huipussaan. Pari helppoheikkiä yrittää tyrkyttää meille autoa hintaan 65 dollaria per päivä. Ei passaa minulle, aivan liian kallista. Minulle kattohinta on olisi 50 per päivä, vakuutuksen kera. Piia neuvottelee hintaa puolen tunnin ajan eri firmojen kanssa. Kyllä kannattaa olla espanjan kielen taitoisen myyntijohtajan matkassa…
Lopulta Saamme pikkiriikkisen auton täydellä vakuutuksella ja suhteellisen järkevällä hinnalla. Se onkin täällä tarpeen. Olemme ajaneet tusin parikymmäentä kilometriä, kun aivan edessämme viereisellä kaistalla olevan rekan takaa joku pamauttaa autollaan edessämme olevan auton kylkeen. Jatkamme sujuvasti matkaa, emmekä jää ihmettelemään ticojen sählinkiä.
San Jose sijaitsee ylängöllä, ja ajamme sen ”reunan” yli ja alas vuoren rinteitä mutkittelevaa tietä läpi Jurassik Parkia muistuttavien pilvimetsien. Jyrkät rinteet ovat kauttaaltaan vihreän kasvimassan peitossa. Puiden rungoilla kasvaa runsaasti sammalta. Pilvien lonkerot kiemurtelevat rinteillä, Vettä tihuttaa tuulilasiin. Täälläkin kasvaa saniaispuita. Rinteiltä roikkuu myös suuria lehtiä, sellaisia varrellisia voita voisi käyttää sateenvarjona. Alhaalla tasangolla on tienvarressa lukuisia hedelmäkojuja ja banaaniplantaaseja. Ohitamme myös valtavat määrät kylmämerikontteja. Niitä on niin paljon, että konttipuistot ovat kuin kaupunkeja, joissa on viisikerroksisia konttikerrostaloja. En ole koskaan nähnyt näin paljon kontteja. Täältä siis Chiquita-banaanit ovat kotoisin.
Kun pääsemme perille Karibian meren rannikolle majoitumme rannalle reggae hotelliin. Hotellin baarissa olisi menossa rennot reggae bileet ja live musaa. Me vain olemme aivan liian väsyneitä ja kellahdamme huoneeseemme nukkumaan reggaen säestyksellä.
20.3. Puerto Viejo, Puerto Rico
Koska Reggae hotelli on täyteen buukattu, ajelemme alas Karibian meren rannikkoa seuraavaan kylään, Puerto Viejoon. Puerto Viejo on yllättävän viehättävä karibialaiskylä, vaikka onkin täynnä rinkkamatkaajia sekä pääsiäistä viettäviä ticoja. Matalissa taloissa on iloiset karamellivärit ja pihoilla on paljon kukkia.
Olen saanut varattua huoneen saksalais-chileläisen pariskunnan pitämästä perfektionistisen siististä ja viehättävästä hotelliin. Seinillä kiipeilee erilaisia pikku liskoja ja kattokruunussa sirkuttaa pikkuinen lintu. Kolibrikin tulee parvekkeelle tervehtimään.
On meneillään Semana Santa ja kaikki ticot ovat lomalla, joten hotellit on kaikki buukattu täyteen, mikä tekee vapaasta matkailusta hiukan haastavaa.
Piia nukkuu työstressiään ja univajettaan pois kunnon päiväunilla. Sen jälkeen käymme rannalla lojuilemassa.
21.3. Puerto Viejo, Puerto Rico
Aamiaisella lentelee ympäriinsä kolibreja ruokinta-automaateissa ja liskoillekin on heitetty ruokaa puskien juurelle. Kiva paikka, harmi että on taas pakko löytää uusi majoitus, sillä tämäkin on taas täynnä. Nämä juhlapyhät ovat rinkkamatkaajalle varsinainen päänsärky.
Piia oli saanut kaveriltaan linkin tähän aika osuvaan Costa Rica videoon:
Saamme majoituksen yhden amerikkalaisen eläkeläisen pitämästä majoituspaikasta. Kyseessä ei ole mikään hotelli, vaan ukko on rakentanut pihalleen pari bungalowia joita hän vuokraa. Paikka on hiukan syrjässä ja miellyttävän rauhallinen, vaikka Trumpia kannatava ukko onkin hiukan erikoinen persoona. Ukkeli varoittaa meitä viereisen Playa Negra rannan voimakkaista virtauksista. Rannalta ei auta mennä suin päin uimaan, tosin en olisi melko isoihin aaltoihin uimaan uskaltautunutkaan. Käymme Piian kanssa kävelyllä tyhjällä hiekkarannalla, Playa Negralla. Rannan tällä kohdalla on vain yksi ravintola, viihtyisä Banana Azul. Banana Azulista pohjoiseen on vain tyhjää rantaa ja metsää. Ristin sieluakaan ei näy, vaikka kävelemme rantaa yhteensä tunnin verran. Vain viidakkoa, mustaa hiekkaa ja rantaan lyöviä voimakkaita aaltoja. Kävelyn jälkeen ajamme etelään lähelle Manzanilloa valkoiselle rannalle, joka on täynnä väkeä. Matkalla pysähdymme hetkeksi tutkailemaan puissa loikkivia mölyapinoita, joita Piia ei vielä ole aiemmin nähnyt. Valkoisella rannalla on pienemmät aallot ja Piia käy hiukan snorklaamassa. Auringon laskettua palaamme takaisin. Tuijottelen pimeään metsään ja luulen näkeväni led-lampun metsässä. Mutta niitä onkin lisää – metsän pohjalla, korkeiden puiden juuressa on lukemattomia tulikärpäsiä, kuin pieniä tähtiä pimeässä puiden varjoissa. Piia taas näkee Playa Negralla tienvarressa vaaleanruskean opossumin. Minulta se jää näkemättä, harmi.
22.3. Puerto Viejo, Puerto Rico
Olemme varanneet päivälle zip-line eli liukuvaijeriretken. Ajamme kauemmaksi rannikolta, ylös kukkuloille kuoppaista tietä pitkin. Loppumatka sademetsän peittämien kukkuloiden huipulle ajetaan jeepillä. Sademetsän puut ovat valtavan korkeita. Meitä on ryhmässä hiukan yli kymmenen. Kaikille laitetaan päälle valjaat, johon kuuluvat myös rukkaspari. Saamme lyhyen opastuksen, miten liukua tulee jarruttaa vaijeria kädellä painamalla. Siihen tarkoitukseen siis nahkaiset rukkaset. Opastusta häiritsee viereisessä puussa mekkaloiva suuri vihreä papukaija. Lopulta asia on tullut kaikille selväksi ja saamme yksitellen hypätä kiinni vaijeriin ja liukua ensimmäisen liu’n yli laakson ja läpi puunlatvustojen. Hiukan meinaa ensimmäinen liuku jännittää, vaikka olen vuorossa vasta viimeisten joukossa. Pudotusta ala on todella paljon. Ei tässä mitään lintuja ehdi ihailemaan, kun vauhtia on aika reippaasti ja jännittää niin pahuksesti! Ensimmäisen liu’un jälkeen kiipeämme seuraavalle kukkulalle, jossa odottaa seuraava vaijeri. Vaijereita on yhteensä ainakin kymmenen, sekoan laskuissa. Omaa vuoroa odottaessa ehtii ihmetellä lehdenleikkaajamuurahaisten touhuja. Nostan yhden muurahaisen sen selässään kantamasta lehden palasesta. Muurahainen sätkyttelee jaloillaa, mutta ei irroita lehdestä. Yhdessä rinteessä on polun vieressä psykedeelinen pieni kirkkaan vihreä ja mustalaikullinen myrkkysammakko. Joku näkee myös oranssin myrkkysammakon. Yläpuolella lentää tukaaneja ja papukaijoja. Metsässä on myös valtavia bullet-muurahaisia, joita on syytä varoa. Niiden purema sattuu kuulemma kuin luodin isku. Osa vaijeri liu’uista päättyy ylös puun latvaan rakennetuille pienille tasoille. Silloin meidät kytketään kiinni runkoon, ettemme tipahtaisi alas. Loppupuolelle on vielä rakennettu köysistä keinun ja benji-hypyn risteytyksen tapainen viritelmä. Siinä kohtaa on tyhjään ilmaan hypätessä pakko kiljaista kauhusta. Piiankin piti kuulemma hetki miettiä, ennen kuin uskaltautui hyppäämään. En ottanut kameraa mukaan vaijeritouhuun, joten kuvat jäävät nyt ottamatta.
23.2. Puerto Viejo, Puerto Rico
Piia lähtee aamulla varhain Panaman puolelle sukeltamaan. En halua enää lähteä reissuun, vaikka Bocas del Toro olisikin ollut kiva nähdä. Haluan mieluummin ottaa iisisti kuin istua taas puoli päivää bussissa. Vaihdan taas majapaikkaa, tällä kertaa suureen ja hiukan nuhjuiseen mutta viihtyisään hostelliin. Hukkaan puoli päivää netissä, ennen kuin lähden liikkeelle. Vaikka Puerto Viejo on edelleen tukossa ticoja, onnistun iltapäivällä löytämään tyhjähkön biitsin, jolla on vain muutama tico perhe. Syön eväitäni ja katselen aaltoja sekä lueskelen hetken kirjaa, ennen kuin palaan takaisin hostelille. Hostellin pitäjä osoittaa minulle pihapuussa touhuavan yöapinan, casuarion. Näen siitä pimeydessä vain silhuetin ja kiiluvat silmät. Menen ajoissa nukkumaan, mutta en jostain syystä saa unta. Puolen yön aikaan suurikokoinen saksalainen poika ilmestyy sänkyni viereen, ja sanoo ystävällisellä äänellä, että olen hänen sängyssään. No johan on! Paljastuu, että hostelli on erehtynyt tuplabuukkaamaan sänkyni erehdyksessä. Se on hiukan ongelmallinen tilanne, sillä Semana Santan takia joka ainoa peti on varattu. Olen kuitenkin ollut aamulla paikalla ensimmäisenä, joten saan pitää sänkyni. Saksalaispojalle järjestetään jokin hätämajoitus patjalla. Tämä on ensimmäinen kerta, kun dormitorytkin ovat olleet täynnä matkani aikana.
24.2. Puerto Viejo, Puerto Rico
Unai on käynyt aamulla jättämässä minulle viestin respaan. Hän on tullut Puerto Viejoon Panaman puolelta edellisenä päivänä. Juoksentelen edes takaisin kylän raittia helteessä, kun yritän löytää Unaita. Hikoilen kuin pieni possu auringon paisteessa. On pakko käydä suihkussa välillä.Lopulta Unai löytää minut hostellista. Nämä espanjalaiset miehet ovat sitten aina jossain hukassa!
Hyppäämme Unain kanssa autoon ja ajamme Playa Negralle, jossa Unai ei vielä ole käynyt. Playa Negran alkupäässä on jonkun verran tico-perheitä. Rannassa on myös pick-up täynnä poliiseja. Poliisit ovat vetäneet puihin keltaista teippiä ja ohi ajaessani huomaan, että joku ottaa valokuvia maassa makaavasta miehestä. Ruumiista? Näen pelkän silhuetin merta vasten, mutta mies näyttää kuolleelta. Näky on kuin amerikkalaisesta poliisielokuvasta. Tuntuu epätodelliselta. Kuvittelinkohan vain? Ei, kyllä rannalla on tapahtunut hukkumistapaus, kuulemme myöhemmin.
Ajamme eteenpäin Banana Azulilla ja jatkamme rantaa pitkin kävellen. Nyt tälläkin puolella Banana Azulia on muutamia perheitä. Istumme ticoperheiden lähelle rannalle juttelemaan ja ottamaan aurinkoa. Käyn välillä vedessä, mutta aaltojen imu on niin voimakas, etten uskalla mennä rantavettä pidemmälle. Muutama parempi uimari on uskaltautunut syvemmälle aaltoihin. Kun istun rannalla juttelemassa Unain kanssa, kuulemme äkkiä sarjan teräviä laukauksia aivan läheltä. Laukaksia ammutaan ainakin kymmenen. Lähellämme touhunnut tico-perhe syöksyy maahan, naiset painavat lapset mahalleen hiekkaan ja mies vetää macheten esiin. Hetken päästä perhe rauhoittuu ja lapset palaavat leikkeihinsä. Pyydän Unaita kysymään perheeltä, mitä oikein tapahtui. Poliisi se siellä vain ammuskeli pakoon juoksevaa miestä, perheen isä kertoo. Saivat tyypin kiinni ja veivät pois. Hassua, Costa Rican poliisi ampui juuri enemmän laukauksia kuin Suomen poliisi vuodessa, vaikka lähellä oli runsaasti lapsiperheitä. Eivätkä edes osuneet kyseiseen mieheen! Aika reipasta menoa.
Jatkamme lounaalla Banana Azulin viehättävässä ravintolassa, joka on auki puutarhan suuntaan. Pöytämme vierestä kulkee ravintolaa kiertävä kala-allas, jossa on suuria karppeja ja kilpikonnia. Syötän kilpikonnalle salaatinlehtiä annoksestani. Se haukkaa kiinni niin vauhdikkaasti, että hyvä ettei mene sormet mukana. Ravintolan lintulaudalla hyppii eri värisiä lintuja. Laudalla keikkuu yksi pieni sininen lintua, pari mustaa lintua joilla on kirkkaan punainen läikkä pepussa sekä kookkaampi keltainen kuningaskalastajan näköinen lintu. Costa Ricassa luonto on kyllä mukavan lähellä, ja siitä pidetään huolta. Kuulemma maassa ei saa metsästää lainkaan, ja muutama kuukausi sitten maassa päätettiin myös lopettaa kaikki eläintarhat ja vapauttaa eläimet metsiin.
Illalla Puerto Viejossa, pimeän jo tultua, istumme Unain kanssa rannalla herkuttelemassa suklaamuffinsseilla. Kysyn Unailta, että miten sujui surffaus Santa Catalinassa. Oliko helppoa? Ei ilmeisesti ollut. Unai oli saanut pamauksen laudasta muutaman kerran, ja surffaus jäi siihen. Bocasin saarilta Unai kertoon lähteneensä pakoon hiekkakärpäsiä. Hänellä on nilkat ihan syöty verille. Ehkä siis hyvä, etten mennyt siellä käymään. Totean Unaille, että maailmaa kiertäessä olen oppinut sietämään torakoita, eivätkä minua pelota krokotiilit, pantterit tai hait, eivätkä edes myrkkykäärmeet ja jättihämähäkkeihinkin olen jo tottunut. Mutta kun joku sanoo sanan ”sand flies” niin juoksen viivana pakoon! Hiekkakärpäset ja meduusat ovat ehdottomasti pelottavimpia hirviöitä mitä matkoillani on vastaan tullut.
Hostellin respassa kuulen, että Playa Negra Banana Azulista pohjoiseen päin ei ole turvallinen. Siellä kuulemma on tapahtunut paljon ryöstöjä ja raiskauksia. No eipä ihme, että ranta oli siihen suuntaan niin tyhjä? Tosin tiekin sinne päin oli huono.
25.2. San Jose, Costa Rica
Aamulla huomaan pihalla vihreän psykedelia myrkkysammakon telttamuovin päällä. Juoksen hakemaan kameran, mutta en vain saa siitä kunnon kuvaa. Sammakko ryömii minua piiloon muovikasan sisään. Syön aamiaista hostellin aulassa. Respassa soi John Lennonin Imagine.
Imagine there's no heaven
It's easy if you try
No hell below us
Above us only sky
Imagine all the people
Living for today...
Imagine there's no countries
It isn't hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people
Living life in peace...
You may say I'm a dreamer
But I'm not the only one
I hope someday you'll join us
And the world will be as one
Imagine no possessions
I wonder if you can
No need for greed or hunger
A brotherhood of man
Imagine all the people
Sharing all the world...
You may say I'm a dreamer
But I'm not the only one
I hope someday you'll join us
And the world will live as one
Käyn noutamassa Panamasta palanneen Piian voileipäravintolasta. Ajamme takaisin San Joseen samaa reittiä kuin tulimmekin, ohi merikonttikaupunkien ja yli jurassick park vuorien.
Kun vastaan lentävä papukaija tai kolibri ei enää herätä suurempaa ihmetystä kuin suomalainen harakka, bikinit ovat homehtuneet jatkuvassa kosteudessa ja rinkka alkaa ratketa liitoksistaan, lienee aika palata kotiin? Kotiin paluu on nyt joka tapauksessa edessä, huvitti taikka ei… Piia palaa takaisin Torontoon, ja minä lennän Miamin ja Istanbulin kautta Suomeen.
26.3. Miami, USA
Aamulla kentälle. Inhoan lentämistä. Tai en oikeastaan lentämistä vaan lentokenttiä. Sekavaa kaaosta ja tunti tolkulla jonottamista. Aina järjestään huonoa palvelua. Tällä kertaa pitää vielä erikseen jonottaa maksamaan 30 dollarin maastapoistumisvero (jota ei kylläkään peritty bussissa Panamaan matkustaessa). Kun vihdoin pääsee kaikesta hässäkästä läpi, on tarjolla totaalisen ylihintaisia kauppoja ja palveluita. Ostan kentältä koneeseen mukaan vettä, koska halpalennolla kaikki tarjoilu maksaa. No, ilmeisesti Belgian terroristi-iskujen takia turvatoimia on kiristetty, ja nyt otetaan kentälläkin ostetut vesipullot pois. Hohhoijaa. Ja montako terroristi-iskua ISIS onkaan tehnyt Väli-Amerikassa? Ei yhtään, joten miksi tätä jumppaa pitää harjoittaa täällä?
Lento kulkee yli turkoosin karibian meren. Miamissa näkyy olevan valtava määrä kanavia ja tekojärviä. Tekojärvien täplittämät omakotitalolähiöt ovat kuin uusi Venetsia. Perillä Miamissa pikkubussi vie minut suureen art deco tyyliseen Freehand Hostelliin Miami Beachilla. Miami on melko persoonaton amerikkalainen kaupunki, näin ensi näkemältä ainakin. Mutta hostelli on viihtyisä ja kahdeksan hengen dormitoryssä on mukavia matkaajia. Lähdemme ulos syömään belgialaisen fitness-yrittäjän, moskovalaisen rinkkamatkaaja tytön ja brasilialaisen vanhemman herran kanssa. Palatessamme yöllä hostellille, on hostellin aulassa jono sisäpihalle. Hostellin viihtyisä sisäpihan puutarha on nähtävästi yksi kaupungin suosituimmista baareista, vaikka ulkona ei ole minkäänlaista viitettä siitä, että paikassa on baari, tai edes hostelli. Meno kuitenkin hiljenee jo pian puolen yön jälkeen, joten nukun ilman ongelmia.
27.3. Miami Beach, USA
Saamme hostellista allemme Cruising-polkupyörät ja lähdemme moskovalaisen Julian kanssa Wynwoodiin katsomaan graffiteja. Yllätyksekseni Miamissa on hyvin merkityt pyörätiekaistat ja pyöräily täällä on sujuvaa. Etenkin kun muita pyöräilijäitä on melko vähän. Pyöräilemme yli siltojen ja saarien, kunnes saavumme teollisuusalueella, jonka seinät ovat täynnä toinen toistaan hienompia graffitteja. Alue on trendikäs siellä on melko paljon väkeä näin viikonloppuna. Viihtyisiä trendikahviloita ja gallerioita. Kunnon hipsterikaupunginosa. Kuno palaan Miami Beachille tulee vastaan useampi Lamborghinia. Kyllä täällä hiukan Miemi Vice tyyppinen meno on? Käyn pyörällä kurkkaamassa biitsilläkin (ja saan ketjut täyteen hiekkaa). Valtavan pitkä ranta on valkoista hiekkaa. Väkeä on todella paljon, mieleen tulee Mallorca, vaikken siellä olekaan koskaan käynyt. Miami on amerikkalaiseksi kaupungiksi aika mukava, ei täällä elämä varmaankaan hullumpaa olisi, vaikka kaupunki ei olekaan erityisen nätti.
sama rento asenne elämään näillä kaikilla myös. se on jenkeissä parasta: rentous ja positiivisuus. se täällä on kiva, että toi eri rotujen miksi tuntuu toimivan hyvin täällä. On kaikki värit sekaisin sulassa sovussa. Ja kaikki yhtä jenkkejä. Ei mikään kaunis kaupunki, mutta toimiva ja elävä. Ja kiva ilmasto.
28.3. Miami Beach, USA
Vietän päivän hostellin puutarhassa, uima-altaan äärellä auringon lämmöstä nauttien. Hostellin pihalla on tosiaankin iso puutarha, jopa kohtuullisen kokoinen yrttitarha. Pihan pensaat ovat kukkien peitossa, ja banaaniterttu roikkuu puusta uima-altaan reunalla. Pienet kippurahäntäiset liskot juoksentelevat pensaiden alla. Ei hullumpi hostelli, vielä ihan keskustassa! Illalla onkin sitten aika palata kylmään kotimaahan.
Kentällä on aivan infernaalinen jono turvatarkastukseen. Jonkin turvallisuus hässäkän takia pää osa turvatarkastuspisteistä on suljettu (ilmeisesti pari tunnistamatonta laukkua ovat aiheuttaneet hässäkän). Jonon ohi pääsisi 20 dollarilla. Aika törkeää rahastusta. Päätän jonottaa, koska minulla ei ole kiire. Jonossa törmään yllättäen Carloon, sveitsiläiseen graafikkoon johon tutustuin Acatenango tulivuoren huipulla. Hänkin on lentämässä kotiinsa Sveitsiin ja vieläpä samalla lennolla Istanbulin kautta. Jonottaminen sujuu mukavasti Carlon seurassa, reissujuttuja jutellessa. Meillä on molemmilla runsaasti aikaa lennon lähtöön, joten jonottamista ei siksi tarvitse hermoilla. Itse lento on mukava yllätys. Turkish Airin palvelu on hyvää, ruoka maukasta ja sitä on paljon.
29.3. Helsinki
Jatkamme Carlon kanssa hengailua Istanbulin suurella ja modernilla kentällä. Muistelen lapsuuteni matkaa Berniin ja kaupungin läpi voimakkaana virtaavaa upeaa sinivihreää Are-jokea. Carlo kertoo, että Sveitsissä on viime vuosina tullut muotiin ”Swimming bag” eli vesitiivis laukku johon voi pakata vaatteet ja pyyhkeen ja sitten kellua laukun kanssa jokea alas. Sopivia jokia on kuulemma useissa kaupungeissa, myös Carlon kotikaupungissa Baselissa. Erityisen suosittuja ovat kuulemma kirkkaan oranssit, kalanmalliset uintilaukkuja. Uintilaukut on jopa yritetty kieltää sillä perusteella, että aasialaiset turistit eivät halua oranssin uintilaukun varassa kelluvia sveitsiläisiä kuviinsa. Kielto ei kuitenkaan ole mennyt läpi, ja kiinalaisturistit joutuvat jatkossakin sietämään oranssien laukkujen varassa kelluvia sveitsiläisiä selfiekuviensa taustalla. Minä kerron Carlolle Vantaan kaljakellunnasta. Se konsepti ei todennäköisesti Sveitsissä toimisi, sillä Sveitsin joet virtaavat niin kovaa vauhtia, että kaljakellujat varmaankin ajautuisivat maan rajojen ulkopuolelle ennen kuin ehtisivät tulla kunnolla humalaan.
Vapaan matkustajan päiväkirja 